mä löydän sinut uudestaan, mua ei voi estää kuolemakaan

Järkeni mä hukkasin maailman ääriin, se jäi pois pelistä jo kauan aikaa sitten. En tiedä mikä muhun meni, oon hulluna susta. En oo koskaan kohdannut noin vaikeeta hetkeä. Toinen istuu toisella puolella autoa ja toinen hämmentyneenä vaan katsoo kun ei osaa tehdä asialle mitään. Puolet käsitellyistä asioista meni aivan täysin ohi siinä shokissa. Niin monta tuntia puhumista. Suolaiset pisarat vaan valui mun poskipäitä, mua hävetti. Käänsin katsetta kohti omanpuoleista ikkunaa ja itkin sitä vasten. Aika kuluu nopeesti mä itelleni uskottelen ja ehkä joskus vielä mä löydän sut uudelleen tähän kehään sinut tiukoin solmuin sitoen itseeni kiinni. Tämä on uusi alku, mua ei estä kukaan enään tekemästä mitään. Mutta pää sanoo että se on väärin mitämä mielessäni ajattelen. Mut on kai kahlittu suhun kiinni vaikket sitä halua. Ja vaikka sä uskotkin kohtaloon, niin uskotko sä meihin? mä mietin.

Mä painan pääni jalkojani vasten vessan lattialla kello kahdelta yöllä, en pysty liikkumaan mihinkään suuntaan. Mä itken vaan huutoitkua lattialla. Miksi? En tiedä, kaikkihan on perjaatteessa erittäin hyvin. Mutta se ikävän määrä kai painaa mun harteita. Enmä ollut valmis luovuttamaan tätä, enkä mä kai luovutakkaan. Mulle kaikki on nyt harmaata, miten eilen vielä hymynsaaminen kasvoille oli niin helppoa?