ryppyjen pitäisi vain osoittaa, missä hymyt ovat olleet

Vähän sekasikiö postaus, mutta antaa mennä. Kuvat on lauantaiselta hymypäivältä. Pitkään etsimä salainen paikka järvenpäässä löydetty monenvuoden etsinnän jälkeen. Vanha vieras mies ojentamassa kiikarit lintujen bongailuun, kaunis pilvetön taivas ja järvenpää aivan uudella silmällä katsottuna. Ei laisinkaan rumalla tavalla. Lapset hyppimässä ojan pientareilla ja metsästämässä sammakonpoikasia, saippuakuplia puheltelevat humaltuneet nuoret laulamassa aikuista naista keskellä jannekatua, sinä käärimässä minut viltinsisään kylmiltä vappupakkasilta, onnellisuudesta hymyilevä ystävä, kesän ensimmäiset jäätelökiskajädet ja sinä, seitsemänkymmentä kaksi kilometriä yöpyöräilyä josta näette vielä, liian paljon hymyä, omassa elämässä elämistä. En elä enään vain sinun elämällesi, tajusin sen olevan hölmöä. Ahdistus tulevaisuudesta ja pienoinen ikäkriisi puskee päänpäälle, mutta minä en välitä. Jopa 20 astetta lämpöä ja viininpunaiset sortsit. Paljon kahvia sekä pitkiä puheluita. Sinä aivan liian suloisena tuhisemassa vieressä. Ikävä niitä kasvoja joita en ole aikoihin nähnyt ja aivan liian suuret välimatkat. Entiedä, paljon mahtuu mun viikkoihin. Nautin tästä, sekä tunnen onnellisuutta. Mutta olenko sitä? En tiedä, mutta hymystä kipeänä ovat minun poskipääni. Hyvää yötä rakkaat.