Kiitos kun pakotit minut muistamaan

En osaa aloittaa puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Kuukausi on taas kulunut, & niin paljon on tapahtunut. Tämä pieni ihminen on muuttunut niin paljon sen kuukauden aikana. Koko tämä pienen ihmisen elämä sen mukana. Mä en tiedä mistä mä teille kertoisin, mutta tiedän monia jotka tahtovat tietää asioista joista he eivät loppupeleissä tiedä mitään. Joten nyt minä kerron teille tietämättömät ja uteliaat silmäparit. Mitä tapahtui silläväliin kun mä olin poissa täältä.

Päätin silloin, kun ensimmäisen kerran onnistuin itseni rikkomaan etten enään koskaan elä kenellekkään muulle. Mä elän hetkessä, olen sanonut en useasti täälläkin. Päätin niin tälläkin kertaa, kun hetket siinä vuoden verran hengaillussa yksiössä eivät enää tuntuneet siltä miltä niiden pitäisi. En pitänyt siinä elämisestä, ja olen edelleen pahoillani siitä mitä tein. Lupasin puhaltaa jokaisen haavan umpeen, mutten enää vain kyennyt. Muistan silti kaiken sinusta edelleen, ja jokaisen hetken. Ehkä vielä joskus annat sen anteeksi. Niin epäreilulta kuin se kuulostaakin, ei tässä maailmassa riitä enää vain se rakkaus. Nyt oli vain sen aika, kääntää uudet sivut kirjassa.

Syksyn kylmä tuuli puhaltelee takkuista tukkaani samalla tavalla kuin se hipsuttelee pian puista putoavia lehtiä. Mä olin hetken eksyksissä, mutta löysin taas suunnan jota kulkea, ja sen hetken jossa elän. Mä aloitin koulunkäynnin vielä hetkiseksi, sekä mulla on maailman mahtavin laiskiaislauma mun ympärillä kannattelemassa mua eteenpäin. Vuosien jälkeen on mahtavaa kuulua johonkin, jossa sä olet enemmän kuin yksi ihminen. Mä olen epäröinyt paljon, pelännyt sekä tehnyt tuntien mittaisia lenkkejä ajatellen. Kuluttanut teepusseja & kääriytynyt viltteihin koiran kanssa. Matkannut aivan liian vähän helsinkiin & seikkaillut kaikenlaisissa tapahtumissa. Hymyillyt ja nauranut niin etten ole saanut henkeä. Viettänyt ihania viikonloppuja & muistellut niitä seuraavan viikon hymyssä suin.  Mä olen mennyt ja tullut milloin mua on huvittanut, & ensimmäistä kertaa kuukausiin mä olen ollut huoleton.

Mä heitin talviturkkini hietsuun ja menetin sen kunniaksi ääneni viikoksi. Olen kääriytynyt lämpimiin halauksiin & nolannut itseni tuhannesti, muttei mikään ole minua kaduttanut. Mä olen herännyt horroksesta, jossa pelkäsin lilluvani vielä pitkään. Kohtasin mun pelkoni, mutta pyydän siitä anteeksi. Kiitos, kun pakotit minut muistamaan kaiken sen.

Mutta lyhyesti, kaikki täällä on hyvin. Mulla on ollut ikävä tätä touhua, mitä teille kuuluu?