Mä näin ennen harmaata, sielä ei ollut värejä eikä iloisista ihmisistä tai perheestä ollut tietoakaan.

Kuvatessani videota ystäväni kanssa, hän nimesi minut positiiviseksi, ylipositiiviseksi jonka mielestä tämä maailma on niin uskomaton ja ihana, miten kaikki on niin mieletöntä. Häntä se oksettaa jollaintapaa erimielisyyksiemme takia. Se ei kuitenkaan ole mun aiheeni kirjoittaa miksi olemme erimielisyyksiä, vaan syitä sille miksi olen niin positiivinen.

En ole aina ollut se positiivinen ihminen. Mä olen ollut se luokan hiljaisin, ahdistunein sekä surullisinkin tyyppi. Mua on kiusattu koulussa niin kauan kuin muistan. Miksikö? Koska oon aina halunnut olla erinlainen kuin muut, en ole koskaan halunnut kulkea samaa tietä muiden kanssa (en polttanut tupakkaa, juonut, syljeskelly tai hillunut yömyöhään pihalla toisin kuin muut). Ja kyllä, mulla on ollut ne "pissis ja emo " vaiheet. Mutta näinä aikoinakin, kyllä mut erotti joukosta jollaintapaa.

Ala-asteella ei koulukiusaaminen ollut vielä paha, oikeestaan se juontaa juurensa jo kuusivuotiaaseen eskari tyttöseen. Joka siis sai ne kirotut silmälasit, ja vieläpä erittäin isoilla plussilla varustettuna. Ja tähän aikaanhan ei kenelläkään muilla ollut moisia hienouksia nenänsä päällä koristamassa. Kuulin siis silmälaseista huutelua viidenteen luokkaan asti, joka ei siis siinä vaiheessa ollut enään niinkään loukkaavaa kun siihen olin tottunut. Mutta se, että mua saatettiin potkia pienenä maassa, mun päälle syljettiin ja mun silmälasit varastettiin joka ikinen päivä ja yritettiin rikkoa, se oli liikaa. Mutta pieni kun olin, en osannut tehdä asialle mitään ja ehkä jossainvaiheessa, se kaikki jopa loppui tai haihtui, unohtui.

Yläasteelle saavuttuessani olin vaihtanut paikkakuntaa, mun vanhemmat olivat kerenneet erota ja palata yhteen jälleen. Ajattelin tän olevan uusi alku mulle, ja koko perheelle. Nyt pystyisin aloittamaan koulun alusta, tutustua uusiin ihmisiin ja tuntea oloni normaaliksi.

No, ihan hyvinhän se lähtikin käyntiin. Kunnes kahdeksas luokka mut saavuttaa, ja uudet naamat meidän luokalla. Aluksi kaikki oli hyvin, mutta kun vuosi vaihtui ja tein pienen virheen, muuttui mun maailma aivan täysin. Meidän koko luokka yhtäkkiä kääntyi mua vastaan, jokainen sana heidän suustaan satutti, viilsi mua sisältä. Multa katosi ystävät ympäriltä, ja ainoat ystävät mulla olivat netissä. Mä kävin läpi todella vaikeata aikaa, ja pian mulle sitten sanottiinkin että sulla on masennuksen alkeet kehittymässä. (mutta varsinaista diagnoosia mulle ei koskaan ole siis paperille kirjoitettu).

Tottakai säikähdin sitä, niinkuin jokainen varmasti kuulleessaan. Se otti musta valtaa, hetki hetkeltä mä stressaannuin, ahdistuin ja mut valtasi kauhea viha. Koulussa kiusattuna olo oli aivan kauheata, mun syliin kaadettiin jäähilejuomat, mua tönittiin ja satutettiin sanoin sekä väkivalloin. En osannut reagoida mihinkään, tuntui etten mä enään tuntenut mitään silloin. Vaivuin uneen josta en muista yhtikäs mitään sen stressin, shokissaolon ja väsymyksen vuoksi.

Mä elin siinä varmaan puolisenvuotta, olin jotenkin onnistunut saamaan siinä välissä itseäni nuorempia ihmisiä ystäviksi netistä, jotka asuivat samalla paikkakunnalla. Hengailin heidän kanssaan, mutten muista ajoista mitään. On vain kuvia, jotka todistavat sen, että oli ihmisiä joiden kanssa vietin aikaa päivittäin. Mä muistan pienesti kuinka ahdistuskohtauksen saadessani en ottanut mitään veitsiä esiin niinkuin ehkä muut tekivät. Mulla oli siihen aikaan todella pitkät kynnet, jotka ahdistuessani painoin jalkoihini ja raastoin niillä jalat aivan verille. Tän asian myöntäminen on mulle hyvin vaikeaa, sillä olen kertonut tästä aikaisemmin vain yhdelle ihmiselle joka silloin tuki mua. Ja jonka avulla pelastuin tästä kaikesta.

Mä olen myös seissyt tien reunalla sekä junaraiteiden vieressä. En tiedä onko se ollut itsesäälissä uimista, vai oikeata pelkoa elämästä mutta olen tehnyt niin. En ole siltikään koskaan yrittänyt mitään, koska perheen ajatteleminen siinä tilanteessa tuntui maailmanlopulta, heidän hylkäämisensä ja ne itkevät kasvot olivat mun mielessäni.

 En tiedä miten pelastuin, oli ihminen joka osasi avata mun silmät oikealla tavalla tähän maailmaan. Herätellä, ja kehoittaa katsoa ympärilleen. Koska tämä maailma on kaunis paikka, ja täältä jokainen löytää aikanaan paikkansa. Ne sanat on painautuneet aikoinaa mun mieleeni syvästi, tonne jonnekkin perälle. Ja niiden mukaan on elettäväkin. 

Sen takia te luette mun blogia, näitä tekstejä. Näette mut, Joannan niiden tekstien läpi. Näette mun elämää, mun suruja, iloja. Ne kaikki on johtaneet tuolta juuri ennen bloggaamisen aloittamista, sieltä vaikeasta osasta josta en muista mitään. Mutta se on mun salaisuus. Kun sä kerran käyt sielä pohjalla, ja sä päätät sieltä ponnistaa ylös ja sä pystyt siihen. Sä et halua sinne enään takaisin, ja sä alat näkemään maailman. Sä näet kaiken sen kauniin mitä maailma antaa. Mä näin ennen harmaata, sielä ei ollut värejä eikä iloisista ihmisistä tai perheestä ollut tietoakaan. Mutta joku tuli, ja lahjoitti mun mustavalko maailmaan ne värikynät. Hän väritti mun maailman aikoinaan, olen siitä hänelle kiitollinen.

Tää blogi on alku sille kaikelle uudelle ollut aikanaaan. Sen takia olen valinnut myös blogilleni nimen, A view from the afternoon. Joka kuvastaa mulle uutta ikkunaa/ovea kauniiseen uuteen alkuun ja ihmeelliseen maailmaan. Nimi on alunperin tästä biisistä otettu, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt syyt. Ja musta tuntuu, että se on ollut kohtalo. Että mun blogin nimeksi tuli juuri tämä, johon en ole koskaan kyllästynyt sillä se kuvaa mua niin hyvin. & tämä kaikki olen minä. Tästä juontaa alkunsa kaikki mussa, mun luonteessa sekä elämäntavoissa. Ilman koettelemuksia, en olisi nyt minä.

Kaikesta voi selvitä, kunhan on tarpeeksi tahtoa ja aikaa. Nyt mulla on upea menneisyys tallennettuna johonkin ja se on pelastanut monet koneen hakkeroitummispoistumis kriisit, koska täällä on ollut kaikki mitä mun elämässä on tarttunut mukaan. Ja tämän takia rakastan bloggaamista, sä voit aina palata ajassa taaksepäin kun siltä tuntuu. Ja uppoutua sun kuviin, kehittää itseäs ja kokeilla uutta. Bloggaaminen tarjoaa niin paljon kaikkea, ja tää on sitä mistä mä nautin.

Tarkoituksenani tekstillä on herätellä ihmisiä. Tiedän, että blogiani lukee myös minua nuoremmat henkilöt, joten olkaa te stoppi koulukiusaamiselle. Olen elävä esimerkki siitä, mitä se saa aikaiseksi ja sen takia tahdon tuoda asian teille julki. Ja antaa kaikille selviytyjälle/taistelijalle virtuaalihalit! Tämä on myös mun tapa kertoa mun blogin synty, ja sen tärkeydet mulle. Tervetuloa mun päiväkirjaani, toivottavasti jaksoit lukea tänne asti. :-)